Tehtaan laidalta Rusinniemeen
Tienvieru ei ole vain talo Rusinniemessä – se on alunperin “pitkän piipun juurella” sijainnut talo, joka kantaa Mäntän teollista historiaa ja tavallisten ihmisten arkea yhtä aikaa. Nykyisin Tienvierussa asuvat Annikki ja Jaakko Harjumäki, jotka jatkavat talon pitkää tarinaa Rusinniemessä. He avaavat kotinsa vierailijoille osana Taidekaupungin Asumisen Messuja, jolloin kävijät pääsevät tutustumaan tähän poikkeuksellisen kerrokselliseen taloon ja sen historiaan paikan päällä.
Tienvierun tunnelma alkaa jo ulko-ovelta. Pitkä, vaaleansininen puutalo kuisteineen asettuu Rusinniemen maisemaan rauhallisesti, lähes huomaamattoman arvokkaasti. Sisällä talo avautuu kerroksellisena ja omannäköisenä kotina, jossa eri vuosikymmenet näkyvät sulassa sovussa: pönttöuunit, vanhat kaapit, kehystetyt valokuvat, ryijyt, puupinnat ja arkiset esineet kertovat elämästä, joka ei ole pysähtynyt yhteen aikaan vaan jatkunut sukupolvelta toiselle.
Tehdasyhteisön koti
Lahdensivunkadulla seisova vanha sahanpytinki rakennettiin jo 1850-luvulla tehtaankylän laidalle Tehtaankadulle, Mäntän Linnan lähelle. Kun 1930-luvulla tehdaskannakselle tarvittiin lisää tilaa, talo purettiin ja sen hirsiä siirrettiin Rusinniemeen. Uudessa paikassa se sai nimen, joka jäi elämään: Tienvieru – ja monille vielä tutummin Yöjuna, Meksikon pikajuna, Pitkä Pytinki, kaatunut pilvenpiirtäjä.
Tienvierussa asuttiin tiiviisti, mutta ei pienesti. Talossa oli alkujaan kuusi asuntoa, yhteensä yli 200 neliötä, ja maaliskuussa 1938 ensimmäiset asukkaat muuttivat sisään – osa heistä jo entuudestaan, talon “vanhalta paikalta” Tehtaankadulta. Vuokralaisina oli Serlachiuksen työntekijöitä ja eläkeläisiä: sellutehtaalta, paperikoneilta, kunnossapidosta, konepajalta, sähköosastolta, liikenneosastolta. Tienvieru oli tehdasyhteisön koti, jossa työ ja arki kulkivat mukana myös vapaa-ajalla.
Pihakaivo, puusee ja arjen lämpö
Arki oli konkreettista ja yhteistä: vesi kannettiin pihakaivosta, ulkorakennuksessa oli yhteinen puusee ja jokaisella perheellä oma puuliiteri. Lämmöt tehtiin pönttöuuneilla ja hellalla, pyykit kuivuivat keittiössä naruilla. Silti elämässä oli lämpöä – ja paljon muistoja, jotka tarttuvat ihan pieniin asioihin: Roineen leipomon ruisleivän tuoksuun aamuisin vastapäätä tietä, mummojen pulliin, kaakaoon, joka oli tullut Amerikasta ja tuntui sunnuntaiherkulta.
Pihakaivo oli samalla kylän “uutistoimisto”: siellä vaihdettiin kuulumiset ja myös varottiin, ettei kukaan hakenut vettä liian usein. Lapset halusivat kurkistaa kaivoon – äidit pelkäsivät, ja pelko oli ihan aiheellinen.
Lasten Rusinniemi
Tienvieru oli myös lasten talo. Poikia oli paljon, leikit olivat vauhdikkaita ja välillä turhankin sotaisia: metsä tarjosi näyttämön “jengisodille”, ritsat tehtiin oksista ja polkupyöränkumeista, ja välillä veri roiskui niin, ettei selitykset kaatumisesta enää menneet läpi. Mutta samassa pihassa heitettiin tikkaa sovinnolla, hypittiin ruutua ja käytiin uimakoulussa.
Rusinniemen ranta oli lähellä, luonto ympärillä, ja koulutkin “ihan vieressä” – niin kuin moni Rusinniemessä kasvanut yhä muistaa. Ja urheilu: Mäntän Valo, painit, hiihdot, talviset kisat risteyksen suunnalla, jalkapallokenttä uimarantatien varressa. Jääkiekkoa pelattiin vaikka tennispallolla, ja joidenkin muistossa Rusinniemen parasta oli nimenomaan se joukkue ja siinä pelaaminen.
Elämänmakuinen pihapiiri
Kaiken idyllin rinnalla Tienvieru oli rehellinen, joskus rosoinenkin paikka – elämänmakuinen. Sota-aika näkyi hälytyksinä ja pelkona, mutta myös siinä, miten selvittiin: kasvatettiin juureksia pihassa, säilöttiin kellarissa, kalastettiin, haettiin ruokaa säännöstelyn keskellä.
Yhteishenki Rusinniemessä oli vahva, vaikka aikuiset elivät pitkälti omien perheidensä ympärillä. Tienvieru oli “oma porukkansa”, jota katsottiin joskus vinosti: jotkut naapurit kutsuivat sitä jopa “pahaksi taloksi” eivätkä päästäneet tyttöjä pihalle leikkimään. Silti pihassa istuttiin isolla kivellä ja katsottiin elämää, joka oli kaikkea muuta kuin hiljaista.
Uusi aika, sama talo
1970-luvulla vuokralaiset vaihtuivat nopeasti, talo vanheni ja hiljeni. Lopulta se jäi tyhjilleen ja toimi hetken varastona. Vuonna 1984 talo sai uuden käänteen, kun se myytiin ja kunnostettiin kaupunginjohtaja Huttusen kodiksi. Remontin jälkeen Tienvierusta tuli käytännössä yksi suuri asunto – keittiö ja seitsemän huonetta, sauna, uusi aikakausi.
Ja sitten, jouluksi 1989, taloon muutti uusi perhe, Annikki ja Jaakko Harjumäki perheineen. Siitä alkoi talon pitkä tarinalanka tähän päivään asti: “Tajusimme autossa istuen, että koko talo tulee myyntiin. Tilaa oli neljälle hengelle aivan liikaa. Mutta päätös syntyi.” Tienvieru jatkoi elämäänsä – nyt paritalona.
Rusinniemen muistikirja
Siksi Tienvierun tarina sopii täydellisesti siihen, mikä tekee Rusinniemestäkin niin rakastetun: luonto ja vesi lähellä, keskustan palveluihin lyhyt matka, mutta ennen kaikkea tunne siitä, että täällä on eletty oikeaa elämää. Tienvierussa se elämä näkyy hirressä ja pihakivessä, kaivon kannessa ja vanhassa nimessä, joka on kulkenut mukana “tehtaan varjosta” Rusinniemen valoon.
Tienvieru on Rusinniemen muistikirja. Ja kun sen sivuja kääntää, huomaa helposti ajattelevansa samaa kuin moni alueella kasvanut: muuttaisin heti, jos olisi mahdollista.
Tienvieru avaa ovensa messupäivänä 23.5.2026 Kodin kierros -kohteena klo 9–16.
