VIRKAMIEHENKATU 25 – Kodin kierros -kohde

Rintamamiestalo osana Mäntän monivivahteista tarinaa

Virkamiehenkatu 25 on sodanjälkeisen Mäntän jälleenrakentamisen aikaa kantava koti, jossa näkyvät sekä poikkeusvuosien niukkuus että määrätietoinen usko tulevaan. Tämä Kodin kierros -kohde avaa messuvieraille oven kotiin, joka ei ole museo, mutta jossa historia on edelleen elävänä osana huoneita, mittasuhteita, esineitä ja tarinoita. 

Rakennus on 1940-luvun puolivälissä suunniteltu ja sodan jälkeen rakennettu rintamamiestalo. Sen piirustukset laati Erik Rudolf Achren, G. A. Serlachius Oy:n rakennusosastolla työskennellyt piirtäjä. Suunnitelmien ensimmäinen versio on päivätty 12.2.1945, ja lopulliset toteutuspiirustukset 1.8.1946.

Sodan jälkeinen rakentaminen ei ollut itsestäänselvyys

Talo rakennettiin aikana, jolloin rakennusmateriaalit ja työvoima olivat tarkoin säänneltyjä. Keväällä 1946 rakennushankkeen eteneminen ei ollut vielä varmaa. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä saatiin toukokuussa työvoimalupaan hylkäävä päätös rakennusaineiden puutteen vuoksi. Säännöstelyn Suomessa työvoiman käyttöä ja rakennuslupia ohjattiin tarkasti, eikä omakotirakentaminen sodan jälkeen ollut yksinkertaista.

Rakennustyölupa kuitenkin myönnettiin 20.6.1946 maininnalla: ”Rakennusaineiden ostoluvat lähetetään myöhemmin.” Hanke eteni vaiheittain. Hirsikehikon veistäminen sovittiin tehtäväksi yhdessä naapuritalon kanssa, ja rakentaminen perustui pitkälti omaan työhön ja talkoohenkeen – kuten ajan henkeen kuului.

Maatalousministeriön asutusasiainosasto päätti 16.8.1946, että Onni Valdemar Niemelä oli perheellisenä rintamasotilaana oikeutettu tonttiin. G. A. Serlachius Oy lahjoitti tontin vuoden 1946 viimeisenä päivänä työnjohtaja Onni Niemelälle tunnustuksena hänen uhrauksistaan maamme vapaustaistelussa. Lahjaan liittyi ehto: kahden vuoden kuluessa tontille tuli rakentaa omaa asuntotarvetta palveleva talo.

Naapuritalot nousivat rinnakkain

Hirsityöurakasta tehtiin sopimus kolmen kirvesmiehen kanssa 27.10.1946. Sopimus koski kahden vierekkäisen rintamamiestalon, Virkamiehenkatu 25:n ja 27:n, hirsikehikoiden veistämistä. Taloihin muuttivat siskosten perheet, ja naapurusten läheinen yhteys näkyi myös käytännön ratkaisuissa: yhteinen talousrakennus ja kaivot suunniteltiin palvelemaan molempia koteja.

Mäntytukkeja saatiin osin G. A. Serlachius Oy:ltä ja osin ostettiin itse, mutta tukit piti kuoria omin käsin parkkuuraudalla. Onni Niemelä kaivoi itse myös talon perustukset saviseen maahan. Rakentaminen oli konkreettisesti isäntien oman työn varassa.

Vaaleankeltaisten ja vaaleansinisten katu

Aluksi talon hirsipinnat olivat paljaat aina vuoteen 1955 saakka, jolloin päälle lisättiin laudoitus. Seuraavana vuonna talo maalattiin vaaleankeltaiseksi Virkamiehenkadulle annetun ohjeistuksen mukaan: joka toinen talo maalattiin vaaleankeltaiseksi, joka toinen vaaleansiniseksi. Näin jälleenrakentamisen katu sai rauhallisen rytminsä ja yhtenäisen ilmeensä.

Talo sai alkujaan pärekaton ja puulämmityksen. Muutaman vuoden kuluttua pärekaton päälle asennettiin tiilikatto, joka säilyi 1990-luvulle asti. Nykyinen peltikatto ja myöhemmät tekniset päivitykset kertovat ajasta toiseen siirtymisestä. Vuonna 1964 taloon asennettiin vesikiertoiset patterit ja öljylämmitys, ja vuonna 2023 siirryttiin maalämpöön. 

Virkamiehenkatu 25 onkin hyvä esimerkki kodista, jossa eri aikakaudet eivät peity toistensa alle, vaan jäävät näkyviksi kerroksiksi.

”Niemelästä Virkkis”

Vuoden 1948 alussa rintamamiestalo oli niin ”valmis” kuin omakotitalot yleensä ovat.  Kesäkuussa taloon syntyi Onnin ja Saaran esikoinen, Reijo, ja keväällä (v. 1950) Eero-veli. Talossa elettiin tiiviisti ja tarkasti. Muutamana vuonna ennen kuin kuopus, Maija tuotiin taloon kesällä 1955, vuokrattiin myös asuinkerroksen pientä makuuhuonetta.

Vuodesta 1948 lähtien yläkerta oli vuokrattuna mm. muutamille opettajille ja ”vanhalle Laila-mammalle”. Mamman jälkeen, noin v. 1965 Reijo siirtyi vuodeksi asuinkerroksesta yläkerran toiseen huoneeseen, kunnes muutti kellarin puuvarastosta kunnostettuun ”pikkupimiöön”, huoneeseen, jossa suoritti lukion ja kehitti lintuvalokuviaan. Eero peri ”pimiön” ja muutti sen kala-aktivistina ”harrastuslehti/kirja -akvaarioksi”. Samoihin aikoihin Maija ja vapaasti lentelevä undulaattinsa sai asuinkerroksesta oman ”ilmatilan”, huoneen, joka koki sisustuksellisen väri- ja muodonmuutoksen: keltaiseksi maalattu poistopulpetti yhteiskoulusta, vihreätä väriä oveen, retrokangasta seinään ja verhoihin. Huoneen toinen hallitsija oli Tom Jones, isoakin isommalla Suosikki-lehden naamakuvallaan.    

1970–80-luvuilla talon yläkerran huoneet vapautuivat talvikausiksi kauppaopiston nuorille, tunnollisille naisopiskelijoille. Toki Saara-vuokraemäntä joutui joskus hätistämään tikkaita pitkin yläkertaan yrittäviä sulhasehdokkaita. Kun lapset yksitellen lähtivät opiskelemaan, perheellistyivät ja tulivat vierailulle syntymäkotiin, heitä ”majoitettiin tilanteen mukaan”: yläkerran huoneisiin, kellarin kammiin tai asuinkerroksen olohuoneeseen. Aina mahduttiin. Jos vierailija oli sisarusten, Saaran ja Ailin (Koivisto) yhteinen sukulainen, saattoi kävijä vaihtaa naapuriin yöksi.

Alakerran isoin huone, ”parempi huone”, ei ollut olohuone, vaan ovet aukenivat yleensä vasta, jos tuli lähisukulaisia tai yllätysvieraita, Poikkeuksena oli kuitenkin jouluajat ja muut erityisjuhlat (vanhempien syntymäpäivät, lasten rippi/yo -juhlat). Joulupyhien aikana ”vuorovierailimme” naapurissa, Aili-tädin & Matti-sedän kodissa. Televisio, joka ”tätilässä” sijoitettiin olohuoneeseen, oli Virkkiksellä vanhempien makuuhuoneessa. Ehkä em. sijoittelulla alle 7-vuotiaiden Rin-Tin-Tin -ohjelma pysyi kontrolloituna? Ja Saara-äiti sai rauhassa nukahtaa Peyton Placensa pariin?   

Vuonna 1977, noin 60-vuotiaina Onni ja Saara saivat ensimmäiset lastenlapset. Tätä kolmatta polvea syntyi yhteensä 3 tyttöä ja 6 poikaa, 18 vuoden ikäerolla. Lastenlapsilla on kullakin erilaisia muistikuvia Saara-mummusta ja Onni-papasta. Vanhimmat muistanevat Saaran ja Onnin aktiivisina eläkeläisinä: papan pilkkijänä, harrastushiihtäjänä, sotaveteraanien järjestötoimijana ja mummun sukkien kutojana, harrastuskävelijänä, Martta-järjestön vapaaehtoisena, ”keittiön yleiskoneena” ja puutarhamarjojen jalostajana. Onnin eläköitymisen myötä pihapuutarhan päävastuu siirtyi papalle, vaikka tarkkaavaiset lastenlapset totesivat: ”ei pihalla pappa määrää, mummu määrää”.

Vanhimmat lastenlapset paukuttivat Kimble-peliä yhdessä mummun ja papan kanssa. Nuorimmalla lapsenlapsella on muistikuvia vain Saara-mummusta, joka kesäloma-aikoina kotiutettiin Virkkikselle hoitopaikastaan. Tuli myös aika, jolloin mummu ei enää muistanut, minkä värisillä nappuloilla pelasi pikkupoikien kanssa Mylly-peliä, vaan vaihteli siirtojaan hallitusti aina voitollisille nappuloille.  Nuorimmat lastenlapset tunnustavat, että tappelivat Saara-mummun maanparhaista lihapullista ja vanhimmat tiesivät mummun Jim-patukoiden piilopaikan.

Osa toisen, kolmannen ja neljännenkin polven jälkeläisistä ovat erilaisissa elämänvaiheissa saaneet Virkkikseltä katon päänsä päälle tai hetken rauhallista tilaa ponnistaakseen kohti uutta tuntematonta. Talosta löytyy edelleen monia kerrostumia: Lotta-puku, 50-kiloisen Saaran hääpuku, hunnusta tehty ristiäismekko, pikkulasten puuleluja, Saaran sappikivi, Martta-puku, Onnin kravatit ja henskelit, Dalai Laman -oppeja, Aku Ankkoja, Legoja ja laatikollinen ”lasten vaatteita suvun käyttöön”…

Koti ajan kerrostumissa

Tekstiä ympäröivät tilat kertovat omaa, hiljaisempaa tarinaansa. Huoneet ovat säilyneet mittasuhteiltaan ja tunnelmaltaan aikakaudelleen tyypillisinä. Sisustus koostuu pitkälti perheen omista, eri vuosikymmenten aikana kertyneistä esineistä. Valokuvat, huonekalut, tekstiilit ja pienet arkiset yksityiskohdat muodostavat kerroksellisen kokonaisuuden, jossa mikään ei tunnu lavastetulta.

Tekniset uudistukset ovat mahdollistaneet sen, että talo on yhä elävä koti – eivät vieneet siltä sen luonnetta. 

Osa Mäntän ja sodanjälkeisen Suomen historiaa

Virkamiehenkatu 25 ei ole vain yhden perheen koti. Se on osa laajempaa Mäntän ja sodanjälkeisen Suomen historiaa, jossa teollisuusyhtiö, asutustoiminta, jälleenrakentaminen ja perheiden oma työ kietoutuivat yhteen. 

Tällaiset talot eivät syntyneet sattumalta, vaan tarkkaan säädellyissä oloissa, joissa jokainen lupa, hirsi, kattotiili ja maalikerros oli osa suurempaa kokonaisuutta.

Juuri siksi Virkamiehenkatu 25 on merkittävä messukohde. Se tuo näkyväksi jälleenrakennuskauden mittakaavan ihmisen tasolla: miltä näytti koti, jonka perustukset kaivettiin itse, jonka tukit kuorittiin käsin ja jonka paikka katujulkisivussa määriteltiin osaksi yhteistä ympäristöä.